Kesän loppu

Kesän loppu

Se oli ollut väjäämättä tulossa jo jonkin aikaa. Ennusmerkit olivat tutut ja selkeät.Varhaisimmat muuttolinnut – niin oikeat linnut kuin mökkiläisetkin – olivat kadonneet maisemasta jo jonkin aikaa aikaa sitten. Omenapuissa tirskahteli enää onnistuneen tiaispesinnän parvi, ja vanha varis lehahti silloin tällöin nurmikon yli tutkimaan olisiko jossakin saatavilla pihapiiriin unohtuneita herkkupaloja. Alkukesän äänimaailman täyttynyt viserrys ja piipityskuoro oli loppunut jo juhannuksen jälkeen, mutta nyt olivat hävinneet myös lintujen sydänkesän seurusteluäänet. Ensin oli lähtenyt huikeissa korkeuksissa leijaileva ja tirskahteleva pääskysparvi, ja sitten vähitellen muut pesimään tulleet kesänviettäjät. Puutarhassa kukkivat vielä loppukesän kaunottaret, mutta oli niin kovin hiljaista.

Kesämökit näyttivät olevan tyhjillään. Rantakallioilla kirmaillut nuoriso oli siirtynyt koulujen pulpetteihin ja purki kesällä kerättyä energiaa opettajiinsa. Nämäkin olivat toivottavasti loman aikana toipuneet edellisestä lukuvuodesta ja valmiit ottamaan vastaan nuorten pursuilevan tarmon. Kylän raitilla huristeli edelleen toinen naapuri pappamopollaan, mutta ei siellä enää näkynyt kesämökkien äitejä ja isiä korit kädessä kauppamatkoillaan. Kyläkaupassa saattoi onneksi vielä nähdä jonkun muun mummon, jonka kanssa olimme vierekkäin kuluttaneet kansakoulun puista penkkiä ja opettajamme hermoja. Minä olin sitten lähtenyt maailmalle – muuttunut muuttolinnuksi. Muiden kausiasujien tavoin ilmestyin edelleen keväällä vanhaan kotitalooni ja tutuille tanhuille. Juttua meillä mummukoilla riitti, kun talven jälkeen kohdattiin ostoskorin kanssa kaupan mäellä. Täytyi kertoa kaikki välikauden tapahtumat, ja mikä uusi kehon kohta oli alkanut kolottaa. Kesän lopun lähestyessä toistemme elämäntilanne oli kyllä ajan tasalla niin itse kerrottuna kuin kylältä kuultuna.

Pakastimen kesäinen tyhjyys oli jo aikaisemmin melkein täyttynyt mansikoista js mustikoista. Viinimarjapensaat ja karviaiset olivat kypsyneet vuorostaan odottelemaan, että joku ryhtyisi tyhjentämään niiden painavana notkuvia oksia. Tänä vuonna sato olikin erityisen runsas. Onneksi lapset olivat luvanneet ottaa vastaan tuntuvan osan marjavyörystä, mutta ei heidän aikansa riittänyt sen talteen ottamiseen. Niinpä taloon tulija löysi minut loppukesällä yleensä istumassa pienellä pallilla puskassa napsimassa viinimarjoja talteen.

Oli kuitenkin tullut aika ryhtyä miettimään syksyn tuloa. Kalenterissa punaisella ympyröitynä on päivämäärä, jolloin Meilahden sairaala odottaa minun ilmestyvän tutkimuksiinsa. Se ei ole enää tulevan syksyn ennusmerkkki – se on fakta, joka kertoo, että kesän loppu on tullut. On pakattava purkit ja pussukat ja puolet vaatekomeron sisällöstä ja lähdettävä kaupunkiin.

Kesän jälkeen kaupunkikoti on kuuma ja tuntuu ahtaalta, vaikka se on aikanaan riittänyt hyvin viiden hengen perheelle. Ensin on purettava kesäkuorma, ja sitten on saatava pölyt pois nurkista. Tyhjyys täyttyy hieman, kun orkideat palautuvat ikkunalaudalle tyttären luota Porvoosta kesähoidosta.

Kaupunkukotimme ympärillä on kallioita ja puita, joita lapset pienenä ollessaan nimittivät Pikku Metsäksi ja murrosiässä metskuksi. Sanomalehti kertoo, että näin me suomalaiset maaseudulta muuttaneet haluamme asua, kun leivän hankkiminen vie meidät pois kotikylästä. Mutta nyt kaupunkikodin kiviset seinät ovat keränneet kesän kuumuuden, jota ne hohkaavat ympärilläni, eikä ilma tunnu millään vaihtuvan, vaikka avaan kaikki ikkunat.

On vain ryhdyttävä kaupunkilaiseksi. Hyväksyttävä se, että kurkistus parvekkeella korvaa aamuisen tassuttelun pihanurmikolla nuuhkimassa kukkien tuoksua ja tutkimassa miten kotikoivun pöntössä pesivä kirjosieppo ruokkii poikuettaan. On totuttava kävelemään asfaltilla ja kuuntelemaan lintujen sijasta lähikadulla kohisevaa liikennettä. Toki täälläkin tuttuja tapaa, mutta on aina tehtävä tarkat treffit ja sovittava kohtaamisen paikka ja aika, naapurin pihapiiriin tulee harvoin hetken mielijohteesta piipahdettua. Minä, joka asun lähiössä saatan hyvällä onnella kohdata kauppamatkallani täälläkin jonkun tutun, mutta onni ei potki kuin sattumalta.

Täällä minä nyt olen ja yritän sopeutua. Kesän loppu on tullut.

Tuovi Sivonen

Jätä kommentti