Talitintti maaliskuussa…

Talitintti maaliskuussa…

”Tityy”, sanoo talitiainen tammen oksalla, ”tityy, tityy, tityy”. Tiaiskieltä osaamattomille voin suomentaa: ”Tulepas rouvaseni, on aika aloittaa pesintä.” Täällä maallakin täytyy tiaisherran ottaa huomioon nykyajan äänimaailma. Maantiellä pörisee viikonloppua viettämään menossa olevien kaupunkilaisten virta, joten viisainta käyttää typistettyä kaupunkislangia. Eihän se rouva ruokalaudalla touhutessaan muuten huomaa, että täällä on pihan tyylikkäin keltatakki häntä pöntön vieressä odottelemassa. Kun lyhentää maalaisen titityyn yhdellä tavulla, on paremmat mahdollisuudet tulla kuulluksi autojen hyrinästä huolimatta. ”Tityy.”

Miljoonamökin luona tirskahtelee sinitiainen. Saa nähdä miten sille tänä vuonna käy. Viime keväänä se oli alkanut vaimonsa kanssa rakentaa pönttöön pesää hyvissä ajoin, kun kirjosieppo, pihan iänikuinen hulttio valloitti siltä asunnon. Tuli myöhässä kuten aina, ja vyörytti tintit pois kodistaan. Hulttio se on muutenkin. Kun tiaisten suvun herrat vartioivat huolella pesässä hautovaa rouvaa ja munia, lähtee kirjosieppo vieraisiin. Innostaa jossakin kauempana viattoman neidon munimaan, ja sitten on taas porukka poikasia yksinäisen linnun huolehdittavana. Ihmisisäntä on monta kevättä sitten laittanut ylimääräisen pöntön takapihan koivuun, mutta ei se ehkä taaskaan kelpaa kirjosiepolle. Se tahtoo miljoonamökin ja valmiiksi rakennetun pesän, sillä mökissä on sisäseinällä aukon edessä orsi, josta poikaset voivat tutkailla maailmaa ja katsoa ennakkoon sen vahvan oksan, jonka luokse siipien täytyy kantaa heti ensi yritämällä. Eikä se hulttio pesänrakentajanakaan ole mainetta hankkinut, sille kelpaa hyvin tiasten rakentama pesä.

”Tityy, tityy, tityy”, kevätkonsertti helisee kohta joka puolella, vaikka maa on nyt vielä roudassa. Kohta kotiutuvat peipposet, ja sitten soi koko tienoo. Kiire on niilläkin. Herra peipposen poikamiespäivät keväällä eivät kauan kestä, kun pitää saada pari pesuetta lentokuntoon ennen syksyä. Viime vuonna niillä meni hyvin. Kun pihan poikaset koottiin omenapuun alakouluun, siellä oli peiponpoikia melkein enemmän kuin pieniä tiaisia.

Punarintakin kotiutuu jossakin vaiheessa etelänmatkaltaan. Se harkitsi viime syksynä kotiin jäämistä, kun maa pysyi pitkään sulana, ja ötököitä riitti. Niitä oli tarjolla etenkin silloin, kun talon ihmisrouva ryhtyi harrastamaan aina keväisin ja syksyisin toistuvaa maarituaaliaan. Penkoi ja kuoputti puutarhamaan mullasta esiin jos jonkinlaisia maukkaita piileksijöitä. Ruokatarjoilu jatkui syksylläkin riittävänä, sillä ihmisrouva avasi lounasravintolan, mutta punarinnan varpaat eivät oikein talven lumia kestäneet. Hytisi raukka viluissaan ravintolan reunalla, ja päätti sitten kuitenkin matkustaa.

Onhan meitä muitakin, talvehtijoita ja etelänmatkaajia. Ovat räkätit korkealla pesissään männyn oksilla metelöimässä. Niiden sukulainen – se musta – kaipaa keväällä puolisoa vielä, kun useimmat muut ovat jo asettuneet pesiinsä. Sitten ovat herra ja rouva harakka, jotka syksyllä tuovat poikueensa terassille kaikkien ihaltavaksi. Ja lokit ylhäällä liitelemässä tai pellolla matoja jahtaamassa, kun säkättävä traktori on kaivanut lonkerot esille. Käpytikka on munarosvo. Se kävi viime syksynä hakkaamassa parin pöntön oviaukon itselleen sopivaksi päästäkseen kesällä rosvoretkilleen. Höh, eihän nyt kukaan itseään kunnioittava tiainen sellaiseen ansaan lankea.

Pajulintu on taitava muusikko, jonka jutut sekoittuvat monen mielestä peipposten helinäään. Lehtokerttu on varsinainen juoruilija. Se lavertelee lehtien suojassa lintumaailman uutiset koko pihan kuultavaksi. Se oli äänessä silloinkin, kun herra leppälintu kuoli lennettyään ihmisten ikkunalasiin, jota tiaiset kyllä osaavat varoa. Rouva leppälintu lähti murheissaan pois, eikä siitä ole sen koomin kuultu mitään. Tiklit asustelevat syrjemmällä, mutta kun vuoristokaunokkien siemenet kypsyvät syyskesällä kriikunapuiden alla, ne tulevat ja kaluavat mykeröt paljaaksi.

Viimeisenä tulevat tänäkin vuonna pääskyset. Niille kun ei kelpaa Eurooppa, vaan haluavat kunnon kuumuutta talviaikaan ja hakeutuvat kuulemma mustien ihmisten maahan. Matka kestää, joten ne tulevat viimeisenä ja lähtevät ennen muita. Eivät pane poikasiaankaan kouluun, vaan opettavat itse pesueensa hyttysiä jahtaamaan. Niillä on tapana mekastaa lentäessään. Syöksähtelevät poutapäivinä porukalla sinne tänne, tirskuvat ja kikattavat keskenään ties mitä juttuja. Eivät ne tiaista kiinnosta.

”Tityy, tityy, tityy, huomasitkos rouvaseni, että pihan vanha, laiska kissa kapsutti kyljestään muhkean karvatupon? ” Sillä voi vuorata pesää, pysyvät poikaset lämpiminä kylminäkin öinä. Meidän pihan kissasta on pelkkää hyötyä. Se ei jaksa paksun mahansa kanssa enää puissa kiipeillä, vaan torkkuu poutapäivinä sammaleisella kivellä auringossa ja syö sitä, mitä ihmisrouva sille tarjoaa. Sillä on tapana kylvää karvojaan vähän joka puolelle meidän ahkerien tiaisten kerättäväksi. Kirjosieppo, se hulttio ei sellaiseenkaan työhön viitsi ryhtyä.

Siellä me valmistaudumme kesään kukin tavallamme: linnut, minä ihmisrouva ja leskenlehdet pellonpientareella. Odotamme lämpimiä päiviä ja hyviä hyttysilmoja, katselemme ja kuuntelemme toisiamme ja mietimme, mitä kesä tuo tullessaan – se kun ei aina ole meidän käsisämme.

Aapelin Oivan Tuuti

2 kommenttia artikkeliin ”Talitintti maaliskuussa…

  1. Kiva alkaa viikko tämän luettuna. Tuli keváinen mieli ja jopa olen kuulevinani Tiaisten laulun. Titityy

  2. Oikeassa olet. Viime viikolla olin pari päivää Klamilassa. Sitä oikein pysähtyi kuuntelemaan kaunista lintukuoroa. Kevät tulee.

Jätä kommentti