Minä ja mielikuvitukseni

Minä ja mielikuvitukseni.

Viime viikot on uutisotsikoissa näillä seuduilla ollut J.Karjalaisen uusin kappale ”Terve, Sirkka Lautamies”. Kappale on kaunis kertomus, joka tuo esiin erään Sirkka Lautamiehen kasviston, joka on kerätty Pyterlahdella, Virolahdella vuonna 1925. Se mikä tarinasta teki minulle läheisen, ei ole itse kappale, eikä se, että Virolahti mainittu, vaan sen kappaleen synty.

Karjalainen oli joskus aikoinaan kirpputorilta ostanut Sirkka Lautamiehen keräämän kasviston vuodelta 1925. Hän kaivoi kasviston esiin ja nimi Sirkka Lautamies alkoi elää J.Karjalaisen päässä, kuten hänelle usein käy. Hän katseli ulos talon ikkunasta ja oli näkevinään Lautamiehen kävelemässä pihalla. Kuvitteli hänet keräämässä kasviston kukkaset Pyterlahden louhoksella.

Kun luin tämän, ymmärsin, että minulla ja J. Karjalaisella on jotakin yhteistä. Mielikuvitus, jolla herätetään asiat henkiin. Minullakin on lukiessa tapana ”nähdä” luettu teksti. Itse omaan hyvin vilkkaan mielikuvituksen. Kuinka usein kuulin ja kuulen edelleen ”sinä ja sun mielikuvituksesi”, ja syvä huokaus perään. Itse kuitenkin otan vilkkaan mielikuvituksen ennemminkin lahjana kuin rasitteena. Vahvuutena. Itsehän tämän mielikuvituksen kanssa näen asiat värikkäämmin.

Mielikuvitus pääsee valloilleen vaikka ja missä, mutta kirjat ovat se, missä sen hyödynnän parhaiten.

Otetaan esimerkkinä suvun kirjat. Joka 5 vuoden välein julkaistaan uusi kirja sukukokouksessa. Kirjoissa on hyvinkin olennaisia asioita kotiseudun elämästä, historiasta ja nykypäivästä.

Kuinka uppoudunkaan niihin tarinoihin, kertomuksiin ja kuvailuihin eri ajoista ja paikoista. ihmisistä. Napakat ajankuvaukset, entisaikojen elämä tutussa ympäristössä. Millaista elämä on silloin ollut. Millaiset ihmiset. Mitä he ovat tehneet, millaiset elämät eläneet.

Lukiessani kirja vie minut kyseiselle paikalle, siihen aikaan. Uusimmassa sukujulkaisussa  Klamien jäljillä on muun muassa kertomus Klamien matkasta Koukinpohjasta Klamilaan. Lukiessani näen sieluni silmin talon Koukinpohjassa, jonka pihamaalla on aittoja, lehmä, lapsia. Pyykki kuivuu naruilla. Kiviaidat ympärillä (uusina, vastarakennettuina. Ei sammaloituneina, kuin ne nyt nykypäivänä ovat). Elämä on karua, mutta rauhallista. Kaikesta huolimatta aika menee eteenpäin, päivä kerrallaan. Mielikuvitukseni herättää henkiin ihmiset nimien takaa. Kertomuksen edetessä mielikuvitukseni on luonut tietynlaiset henkilöhahmot. Usein hahmot kuitenkin muistuttavat henkilöitä, joita nykypäivänä tunnen.

Kirjassa on myös hauska tarina tykinkuulista. Lukiessani mielikuvitus laukkasi kyseiselle pellolle, jonne tykkiä raahattu miesvoimin. Asepuvut päällä. Ja odotettu. ja odotettu. Ja odottamisen jälkeen kyllästytty, kun ei vihollinen tullutkaan. Ja raahattu tykki pois. Jäljelle jäi vain kuulat. Kyläläisten ihmettelyn. Hiekkainen museotie.

Uskon, että ihmisillä on juuret ja edesmenneiden sielut jäävät osittain elämään meissä jälkeläisissä. Se, että uskon näin, on esimerkiksi, että tietyt paikat vetävät puoleensa, tuntuvat kuin olisi tullut kotiin. Minun kohdalla tämä käsittää useamman paikan, mutta vahvimmin tunnen sen Klamilassa, Koukilla. Olen sukulinjoistani sekä Kouki että Klami, ja näin ollen juureni ovat Klamilassa. Syvällä siellä. Se, että kuinka pitkän ajan takaa juuret tulevat, jää mysteeriksi.

Koukinpohja taas on paikkana sellainen, josta tunnen, että osa minusta on sieltä lähtöisin. Ja hassua, en oikeastaan koskaan ole paljon Koukinpohjan perukoilla käynyt. Koukilla syntynyt ja asunut, mutta Koukinpohjassa en. Koulun kanssa kävellyt siellä muutamia kertoja retkellä. Mutta jokaisella retkellä tuli semmonen fiilis. Koti. Se tunne, kun katson Koukinpohjassa metsänreunaa, voisin piirtää siihen rakennukset siten,kuin ne ovat ennen muinoin olleet. Nyt on jäljellä vain kiviaidat. Olo on, kuin olisi saapunut kotiin. Ihan kuin osa minua tuntisi, että tänne minä kuulun. Kuka tietää, ehkä ne menneiden aikojen sielut, jotka jatkuvat minussa, tuntevat olevansa kotona.

Tiedän, äitini laittaa tämän mielikuvitukseni piikkiin. Huuhaata.

J. Karjalaisen ”Terve, Sirkka Lautamies” – kappaleen perusidea kaikessa kauneudessaan on että suurmiehet ja diktaattorit haluavat pystyttää kirkkoja ja patsaita. Sirkka Lautamies taas oli jättänyt jälkeensä huolellisesti kootun, upean kasviston.

Klameista jää sukujulkaisujen myötä jälkipolville painettua tekstiä, historiaa, tarinoita.

Kuka tietää, ehkä joku tekee heistä vielä oman kappaleen, tai vaikkapa elokuvan.

Voi kuinka olisikin mainio elokuvaidea, tai televisiosarja ”Koukinpohjan Valpuri” tai ”Pellon reunalla – milloin pamahtaa kanuuna”.

Suosittelen, lukekaa suvun julkaisuja. Käyttäkää mielikuvitusta. Etsikää juurenne. Löytäkää koti. Voitte löytää itsestänne jotain uutta. Julkaisut ovat tiedolla ja taidolla tehtyjä, tarinat osa meitä ja meistä voi tulla osa tarinaa.

Muistakaa, lukeminen kannattaa aina. Kuin myös kirjoittaminen.

 

-Suvi

 

Ovi lukemattomiin maailmoihin..

 

Matka menneeseen

 

 

 

 

 

2 kommenttia artikkeliin ”Minä ja mielikuvitukseni

  1. Isoäitini Mami oli muuten omaa sukua Kouki, joten kyllä meissä nämä paikalliset geenit menevät ristiin ja rastiin

Jätä kommentti