Isäni – tavallinen suomalainen elämänkerta

Tuovi Sivonen

Isäni – tavallinen suomalainen elämäkerta

Synnyit tsaarinajan Suomeen. Kotikylässäsi Klamilassa asukkaiden leipä oli ollut vuosisatoja sekä maan että meren antia, joten nälkä ei kolkutellut ovia niin tiuhaan kuin sisämaassa. Kylän läpi kulki Suuri Rantatie Helsingistä Viipuriin ja Pietariin. Tie oli aikanaan tuonut tullessaan tuhoavia sotia kulkutauteineen, mutta nyt oli rauhaa jatkunut kohta sata vuotta, ja nyt tiellä kuljetettiin polttopuita ja graniittia Pietariin. Elämä kukoisti, ja monet olivat päässeet vaurastumaankin. Niin myös sinun isäsi. Oli maata, oli kauppa ja oli parikymmentä henkeä työllistävä sadetakkitehdas, joka vei tuotteitaan kotimaan lisäksi naapurimaihin.

Isälläsi oli varaa lähettää sinut ja sisaruksesi kouluihin. Teitä oli kymmenen, ja kaikki saivat opiskella, paitsi se veljeksistä, joka monien muiden kylän poikien tavoin lähti merille. Lähikaupungissa Haminassa olisit pystynyt käymään koulua ylioppilaaksi asti, mutta sinut lähetettiin (tai ehkä itse halusit) Lapualle maatalouslukioon tutustumaan tillanhoidon uusimpiin oppeihin.

Nuoruusaikanasi elettiin vaihetta, jota Suomen historiassa nimitetään toiseksi sortokaudeksi. Venäjän itsevaltias tsaari oli ryhtynyt kaventamaan suomalaisten oikeuksia ja nostanut kapinamielelle siihen asti uskolliset alamaisensa ihan pääkaupungin naapurissa. Maailman menoa tarkkaan seuraava isäsi otti tämän kovin raskaasti. Tsaari sai pian kuitenkin suurempia huolia, kun Venäjä lähti sotimaan Saksaa vastaan. Oli syttynyt ensimmäinen maailmansota.

Tätä sotaa ei käyty Suomessa – maa jäi kerrankin syrjään Euroopan myllerryksestä. Venäjä puolestaan kärsi tappion toisensa jälkeen ja ajautui vallankumouksiin – kohta tsaaria ei enää ollut, oli bolshevikkien johtama punainen Venäjä. Tämä antoi pienelle rajamaalle mahdollisuuden irrottautua ja julistautua itsenäiseksi. Olit varmaan Lapualla kavereittesi ja opettajiesi kanssa riemuitsemassa uudesta ihmeellisestä isänmaasta pimeinä joulukuun päivinä vuonna 1917.

Ilo muuttui kuitenkin ympärilläsi huoleksi. Lapuan lähellä, Pohjanlahden rannikoilla oli kaikkialla venäläisiä sotilaita, jotka vallankumouksen innossa tappoivat upseereitaan ja joita lakeuksien talonpojat pitivät suurena uhkana itselleen ja uudelle isänmaalle.

Kun maata johtava senaatti päätti perustaa uudelle valtiolle armeijan, ja Pohjanmaan talonpoikaiset suojeluskunnat päättivät lähteä mukaan, lähdit sinäkin. Uskoit olevasi matkalla riisumaan aseista kaikkien mahdollisten hallitusten käsistä liukuneita venäläisiä sotilaita, mutta vastaan tulikin enemmän suomalaisia kuin venäläisiä. Kansa oli jakautunut kahtia, punaisiin ja valkoisiin, ja oli syttynyt sota. Kuljit Mannerheimin armeijan mukana ensin kohti Tamperetta ja sitten Viipuriin. Sinä, yhdeksäntoistavuotias koululainen koit sisällisodan kaikkina kauheuksineen.

Sinä ja perheesi kuitenkin selvisitte sodasta. Yksi veljistä kuoli sodan jälkeen espanjantautiin, mutta muuten talo ihmisineen, peltoineen, kauppoineen ja sadetakkitehtaineen oli jäljellä kun palasit. Lähdit opiskelemaan, ja elämä palautui hiljalleen uomiinsa. Isän kuoltua jätit opiskelusi ja ryhdyit sisarustesi kanssa hoitamaan taloa ja liikeyrityksiä. Löytyi myös Hilma, Amerikan maalla viisi vuotta viihtynyt kotikylän tyttö, ja sitten syntyi kaksi lasta. Oli kiirettä ja työtä, mutta iltaisin harjoiteltiin naapurin pihassa näytelmiä, ja kirkkokuorossakin tarvittiin bassoa.

Kotitilan hoitaminen ei kuitenkaan sujunut kitkatta. Meriltä palannut isoveli oli oppinut herrojen tapoja ja käytti yhteisiä varoja sumeilematta omiin tarpeisiinsa. Pesueen nuoremmat olivat onneksi jaloillaan – ammatteihinsa koulutettuina jo mukavasti oman leivän syrjässä kiinni. Päätitte tehdä perinnönjaon. Sinä otit itsellesi palan maata, irrottauduit koko puulaakista ja lähdit armeijan palvelukseen. Taisit ajatella, että kohta sotilaita voidaan tarvita, niin mustia olivat pilvet taivaanrannassa.

Sitten sota taas syttyi. Armeijat hyökkäysvaunuineen, lentolaivueineen ja sotalaivoineen kylvivät kuolemaa rintamilla, mutta tuhosivat päivä päivältä enemmän myös myös ihmisten koteja kaukana rintamien takana. Kokonaiset kaupungit jauhautuivat tomuksi ja tuhkaksi armeijoiden jaloissa.

Sinäkin läksit sotaan. Vastassa oli nyt todellakin Venäjä, ja sen hyökkäys uhkasi kotiasi ja lapsiasi Klamilassa. Ensimmäinen talvi oli hyvin raskas. Kun palasit kotiin laihtuneena, likaisena ja ryysyisenä, ei pikku tyttäresi tuntenut vierasta miestä, joka astui kodin ovesta sisään. Rauha kuitenkin kesti vain hetken, sitten oli taas lähdettävä. Sinulla oli kuitenkin nyt kertynyt ikävuosia niin paljon, että pääsit aikaisempaa helpompiin tehtäviin. Keitit hernekeittoa ja lihasoppaa kohtalaisen rauhallisissa saarekkeissa sotaa käyvän maan rintamilla. Yhden joulun sait viettää kotonakin, sillä perheeseen oli syntynyt uusi pikku tyttö, josta uskoit tulevan kunnon touhuaja kotikyläsi Pikkulottien osastoon.

Eihän se niin mennyt. Aseveli hävisi sodan ja sinun maasi sen rinnalla. Päästiin kuitenkin ajoissa alta pois, ennen kuin rintama vyöryi vielä sotaa käyvien yli. Ei tullut myöskään vallankumousta vaikka sitä pelättiin ja toivottiin ympärilläsi. Sinä rakensit perheelle uuden kodin perintömaalle ja ryhdyit miettimään, mitä haluaisit isona tehdä. Muutaman vuoden hapuiltuasi päädyit tarkastamaan, että kansalaiset maksoivat veronsa – nythän piti rakentaa isänmaa uudelleen, ja verorahoja tarvittiin kipeästi.

Lapset kasvoivat, kävivät koulunsa, ja sinä kiersit laajalla työmaallasi ensin polkupyörällä ja elintason noustessa peräti moottoripyörällä. No, se oli unkarilaista tekoa eikä kovin kallis, mutta kuljetti sentään mutkaisetkin ylämäet, ei tarvinnut taluttaa. Koitti sekin päivä, ettet enää kiertänyt vaan istuit herrana Haminassa olevassa toimistossa. Kun perjantai-ilta koitti, pistäydyit kavereiden kanssa Seurahuoneelle pikku paukuille, ja tulit kotiin vasta puoli yhdeksältä. Varovaisena miehenä kiersit tällaisina iltoina bussin aina takaa, kun lähdit mäeltä astelemaan kotiin päin. Vaimo ja pikku tyttö siellä jo ikkunassa odottelivatkin.

Noina vuosina yksi oli varmaa. Kotisi seinien sisällä ei puhuttu sodasta. Kerran perjantai-iltana pikku huppelissa sanoit tyttärellesi, että sota on niin kauhea asia, että siitä ei kannata puhua. Kalastuksesta ja historiasta sen sijaan puhuttiin. Tytär kasvoi oppien tietämään Rooman keisareista enemmän kuin naapureiden asioista. Verkot likosivat meressä monta kertaa viikossa. Tuli siikaa, tuli haukea, tuli ahvenia – kalaruokaa syötiin noin viitenä päivänä viikossa. Kuudentena Hilma halusi lihaa.

Eläkevuodet olivat mukavia. Oli aikaa kalastaa ja oli aikaa hoitaa puutarhaa. Perhe oli kasvanut, lapsenlapsia oli seitsemän kappaletta, ja kaikilla näytti menevän ihan mukavasti. Hilma vanheni vierellä – olihan sillä vähän huonot jalat, mutta talouden hoiti hyvin ja rakasti puutarhaa. Ja olihan sinulla aikaa hakea puolukat ja sienet metsästä, kun Hilma ei kyennyt.

Syksyn sienimetsässä oli alkanut tuntua outoja kipuja. Ei suomalainen mies vähällä lääkäreiden kukkaroa paisuta, mutta olihan sinne mentävä, kun perhe painosti. Lääkäri sanoi, että syöpä ja että leikataan se. Et sinä leikkausta pelännyt, olit kokenut sen jo kerran. Oli ollut se vanhojen miesten tavallinen. Nytkin leikkaus sujui hyvin, mutta lääkärit – kai virkansa puolesta painostivat pysymään sairaalassa, vaikka pysyit jo hyvin jaloillasi. No, osasithan sinä Haminasta kotiin ja päätit lähteä Hilmalle vettä pumppaamaan – kaivo näet kaipasi pumppaamista päivittäin, kun oli kaivettu liian ruosteiseen peruskallion koloon.

Vettä pumpatessa vähän paleli. Keuhkoihin iski tauti, ja veivät sairaalaan takaisin. Ja sitten tuli hiljaisuus.

————————-

Tavallisen suomalaisen elämä? Kyllä, ja myös tavallisen eurooppalaisen elämä. Jos syntymävuosi oli vähän alle tai vähän yli 1900.

1900-luvun alkaessa elämä oli ollut pitkään rauhallista. Uskotiin edistykseen, sillä siitä näkyi merkkejä kaikkialla. Tehtaiden piiput kaupungeissa, junat rautateillä ja hyörylaivat puskemassa vastatuuleen maailman merillä kuormanaan raaka-aineita, viljaa ja siirtolaisia. Lapset tekemässä raskaita töitä kuten ennenkin, mutta yhä useammin myös istumassa koulun penkillä. Jopa sosiaalinen ajattelu oli hitaasti heräämässä – alettiin tajuta, että yhteistä hyvää on jaettava muillekin kuin rikastuneille liikemiehille.

Sitten tulivat sodat ja sotien seurauksena vallankumoukset. Miehet, naiset ja lapset juuriltaan raastettuna jos selvisivät hengissä. Kymmenet miljoonat eivät selvinneet. Mutta sitten, sotavuosien jälkeen – vähitellen, kovan työn tuloksena kasvamassa uusi rauhan jakso elää, rakentaa ja toivoa.

Aapelin Oivan Tuuti

 

Jätä kommentti