Hieman nimihistoriaa

Tuovi Sivonen

Hieman nimihistoriaa

Klamin suvun alkukoti on Klamila. Veroluettelojen ja kirkonkirjojen avulla on syntynyt kuva kahdesta tilasta, Suur-Klamista ja Vähä-Klamista nykyisen Sydänkylään menevän tien alkupäässä Jokniemen tuntumassa. Asiakirjojen avulla syntyneet nimiluettelot eivät paljon kerro niistä ihmisistä, jotka näillä tiloilla asuivat. Toki veroluetteloista näkyy, milloin eletään hyvinvoinnin aikoja ja milloin taas asukkaat köyhtyvät niin, että tilat menettävät veronmaksukykynsä. Termi autio (öde) kertoo, että veronkantaja on turhaan yrittänyt periä saataviaan kyseiseltä tilalta, ja termi aivan autio (alldeles öde) kertoo, että sota tai nälkävuodet ovat tuhonneet tilan asukkaineen jokseenkin täysin. Käräjäpöytäkirjat tosin antavat joskus välähdyksen ihmisten arkeen, sillä riitajuttuja riitti sen ajan käräjillä, vaikka rikoksia ei olisikaan tehty.

Ruotsi ja Venäjä sotivat alituisesti keskenään 1500-luvulta 1700-luvulle. Armeijoiden ei tarvinnut olla edes kovin suuria, mutta rajaseuduilla oli rajan kirot. Saapuessaan armeijat saattoivat pyyhkäistä kylät maan tasalle, sillä sotilaan palkka syntyi myös ryöstämisestä ja tuhoamisesta. Oman maan armeijatkin piti ruokkia ja hevoset tarvitsivat kalliit heinänsä, jotka oli edelliskesänä vaivoin koottu oman karjan ja omien työhevosten syötäväksi. Ihmiset saattoivat onnistua piiloutumaan itse ja kätkemään jonkin ryöstämisen arvoisen tavaran maahan tai metsiin, mutta talot ja pellot tuhoutuivat, niitä ei voinut piilottaa. Lisäksi vaarana olivat niin omien kuin vieraiden armeijoiden mukanaan kuljettamat kulkutaudit, jotka täydensivät tuhoa.

Uuden ajan alussa myös ilmasto oli viljelijöille ankara. Tutkijat ovat antaneet näille vuosisadoille nimen pikku jääkausi (1450-1850)  –  kylmät talvet ja huonot kesät toistuivat usein ja toivat nälän tullessaan. Kun tiedonvälitys oli vielä kulkupuheiden varassa, lähtivät nälän koettelemat ihmiset – etenkin tilaton väestö –  liikkeelle etsimään ruokaa sellaisilta seuduilta, missä sato oli ehkä pelastunut ja leipää riitti. Vaeltavat kerjäläisjoukot kuljettivat mukanaan kulkutauteja, joten vaikka rantakylissä kalastus oli ehkä pelastanut pahimmalta nälältä, kulkutaudit levisivät niissäkin.

1500-luvulla riehuivat sodat, 1600-luvulla nälkä ja ankara verotus, 1700-luvulla jälleen sodat. Klamilalle ja Sydänkylälle erityisen tuhoisa oli pikkuviha (1741-1743), jonka aikana Ruotsin ja Venäjän armeijat kulkivat kylien läpi. Klamien tilat olivat Suuren rantatien tuntumassa, ja armeijat ja tuho kulkivat tietä pitkin. Sodan päätyttyä Suur-Klamilla oli vielä hengissä isäntä, mutta Pien-Klamin väki oli hävinnyt. Rakennukset olivat koko kylässä maan tasalla.

Tietomme tuon ajan Klameista ovat peräisin veroluetteloista, ja valtiolle tärkeintä oli tila, sillä verotus kohdistui maahan, ei ihmisten tuloihin. Kun väki hävisi sodan melskeissä ja tila autioitui täysin, oli verottaja tyytyväinen, kun joku hengissä säilynyt otti tilan haltuunsa ja ryhtyi viljelemään sitä. Ajan tavan mukaan tulija otti nimekseen tilan nimen. Annikki Tompurin tutkimukset osoittivat jo 1980-luvulla, että vanhat Klamit hävisivät tiloiltaan pikkuvihan aikana tai kohta sen jälkeen, ja tilalle tulivat Koukinpohjasta Koukit, joiden nimi muuttui tilan mukana Klamiksi.

Olemmeko sitten ollenkaan Klameja? Sukuluetteloita silmäilemällä toteaa, että olemme Koukeja, Malmeja, Rausseja, Tahkoja, Nakareita, Tompureita ja varmaan myös Klameja. Kaikkia niitä sukuja, joiden kanssa oli vuosisatojen aikana avioiduttu. Sukuja, jotka vieläkin asuvat Klamilassa ja sen lähikylissä. Naimareissut eivät menneinä vuosisatoina olleet pitkiä, vaan puoliso haettiin omasta tai korkeintaan lähikylästä. Vain harvoin sattui mukaan joku kaukaisempien seutujen asukas. DNA-tutkimus pystyy paljastamaan, kenen kaikkien veri virtaa suonissamme – niin läheiset kuin kaukaiset esi-isät. 1700-luvun Koukilta tullutta Valpuria ja hänen lapsiaan voimme kuitenkin pitää sukumme kantavanhempina, sillä pikkuvihan jälkeen elämä helpottui. Venäjä oli niin voimakas, että se pystyi pitämään muiden maiden armeijat pois kotikylästämme, ja maatalouden uusien suuntausten mukana myös nälkä muuttui harvinaisemmaksi vieraaksi. Pikkuvihan kaltainen täydellinen tuho ei enää Klamin tilojen väkeä kohdannut. Isojako hajotti 1800-luvulla osan suvusta pois Jokniemen rantamailta, mutta kovin kauas ei vielä hajottu. Oma sukuhaarani sai joen ja kosken länsirannan, naapuriin, joen toiselle puolelle tulivat sukulaiset, ja Kujanmäellä oli lisää Klameja.

Toinen silmäys menneiden vuosisatojen sukutauluihin kertoo, että samat etunimet olivat kylällä ahkerassa käytössä. Matteja, Eerikkejä, Mikkoja, Marioita, Liisoja ja Eevoja saattoi asustella samaan aikaan useita molemmin puolin jokea tai muualla kylässä. Kun Klameilla, Koukeilla tai muilla seudun sukunimiä kantavilla useammalla kuin yhdellä oli joku paljon käytetty etunimi, piti puheessa jotenkin erottaa ihmiset toisistaan. Virallisissa asiakirjoissa menneinä vuosisatoina ilmaistiin henkilöllisyys käyttämällä ruotsalaisittain isän nimeä: esimerkiksi Erik Jakobsson Klami. Kylän asukkaat eivät olleet näin virallisia. Genetiivi oli mukava tapa ilmaista, kenestä oli puhe. En tiedä, miten aikalaiset ovat isoisänisääni Eerik Klamia arkipuheissaan nimittäneet, mutta sen tiedän, että isäni oli Aapelin Oiva ja äitini Oivan Hilma. Jos olisin jäänyt kylään asumaan, olisin todennäköisesti kylän vanhoille asukkaille ollut Oivan Tuuti ennen avioliittoa, ja avioliiton jälkeen nimi olisi ehkä muuttunut Unton Tuutiksi.

1800-luvun lopun ja 1900-luvun suuret muuttoaallot ovat vieneet Klamit eri puolille maata ja maailmaa. Koska historianopettajan töitä Klamilassa ei ollut tarjolla, piti minunkin muuttaa. Olen asunut helsinkiläisessä lähiössä 1960-luvulta alkaen ja aion asua edelleenkin. Kuka nyt kotoaan pois noin vain muuttaisi! Tosiasiassa minulla on kuitenkin kaksi kotia, toinen Klamilassa ja toinen Myllypurossa. Kevät alkaa kohta kohista puiden latvoissa ja talitiainen ryhtyy äänekkäästi varaamaan kaupunkikotini pihan ainoata pönttöä (kaupunkitalitiaiset ovat kovaäänisiä ja lyhytsanaisia, kun pitää saada neitojen huomio autoista huolimatta). Kuluu vielä kuukausia ennen kuin voin kaivaa puutarhatyövaatteet esiin, mutta jo nyt käy kantapäissä ja mielessä kiva kutitus. Kohta on kevät ja Klamila kutsuu.

Aapelin Oivan Tuuti

2 kommenttia artikkeliin ”Hieman nimihistoriaa

  1. Tervehdys,
    Yrjö Kaukisen kirjoittama Virolahden historia mainitsee 1550-luvulla asukkaiksi mm. Klamila Clam ja Utby Göck.
    Myöhemmin vanha Klamin suku jatkuu vävyiksi menneiden poikien kautta mm. sukunimillä Tompuri, Raussi ja Kokki. Vaha Klami suku on siis voimissaan tänäkin päivänä.

    Terveisin Ulla Markkanen
    Mikko Sipinpoika Vaha Klamin ja Sipi Eerikinpoika Koukin jälkeläinen

  2. Ollaan siis sukulaisia, kuten muuten aika moni muukin, jonka suku on Klamilasta peräisin.

Jätä kommentti