Jokniemen uimakoulu

Tuovi Sivonen

Jokniemen uimakoulu

Istuttiin Klamilan kesätorin avajaisissa munkkikahveja nauttimassa. Penkeille ahtautui Sahantien kesäasukkaita ja minä maantien varresta. Kylän nuoremmille asukkaille ja muualta tulleille kerrottakoon, että Sahantie kulkee nykyisin nimellä Satamatie, ja meidän talon ohi kulkeva maantien pätkä on saanut nimen Uuno Klamin tie.

Useimmat pöydässä istujista olivat syntyneet ennen sotaa tai sodan aikana, siis ennen suuria ikäluokkia. Muistelimme lapsuuttamme ja nuoruuttamme 1940-luvulla ja 50-luvun alussa. Juttu sivusi jostakin syystä uimakoulua, johon useimmat olivat jotenkin tutustuneet. Klamilan seudun uimakoulua pidettiin aikanaan Hietakaulalla, jossa silloin oli siedettävä hiekkapohja. Tosiasiassa uimataito hankittiin kuitenkin muuten. Klamilan lapset kerääntyivät yleensä Jokniemelle uimaan. Kun kylässä oli noin kaksi harvoin käytettyä moottorivenettä, ja muut kulkivat soutaen, venevalkaman vesi oli täysin kelvollista uimavettä. Siellä me joukolla touhusimme keskenämme, sillä sodasta ja evakkomatkoilta kotiutuneet vanhemmat eivät ennättäneet juuri kersojensa perään katsoa. Työtä oli liian paljon – oli jälleenrakennettava Suomi.

Siellä kylän lapset oppivat uimaan yksi toisensa jälkeen kai ikäjärjestyksessä. Minä maantien varrelta kuljin aina Sahantien puolelta veteen, sillä isoäiti, tädit ja kesäisin serkut asuivat Jokiharjulla, aivan rannassa. Jokniemen toisella puolella oli vain Sorapohja, jossa pystyi uimaan, sillä muuten ranta oli liian liejuinen. Sorapohja oli jonkinlainen pläntti soraa keskellä mutaa, vähän ennen kaislikon alkua. Sieltä lähtivät uimaan eri lapset, ne joiden koti sijaitsi kauempana kylässä. Toki molempien puolten lapsijoukot peuhasivat pian keskenään, mutta liikkeelle lähdettiin eri puolilta. Jostakin syystä se tuntui aikanaan tärkeälle – en osaa enää sanoa miksi.

Uimataidon kannalta Jokniemellä keskeisiä paikkoja olivat Uimakivi ja Letto, joista ainakin ensimmäinen on raivattu pois veneiden tieltä. Uimakivi oli Sahantien puoleisessa rannassa törröttävä kivi, josta Jokiharjun väki ennen laiturin rakentamista hyppäsi veneeseen, kun soutamaan lähdetiin. Matalan veden aikana se oli iso kivi, josta oli mukava lähteä uimaan kohti syvempää vettä. Korpelan rannan puolelta tulevien oli Uimakivelle päästäkseen väisteltävä leppäpusikkoa, sillä sieltä varoiteltiin tulevan punkkeja. Uimakivelle kahlasi uimataidotonkin lapsi riekkumaan ja hyppelemään, koska se oli melkein rannassa kiinni. Uimakiveltä Letolle oli noin parin metrin matka. Letto oli aina veden alla, mutta vesi ei yleensä noussut niin korkealle, etteikö lapsi pystynyt sen päällä seisomaan – ainakin varpaillaan. Matka Uimakiveltä Letolle oli pahasti juuri sen verran pitkä, ettei sitä pystynyt liukumalla kulkemaan. Se vaati uimataitoa. Ainakin metri oli pystyttävä koiraa kroolaamaan, että pääsi Letolle ylvästelemään ja temppuilemaan. Siellä opeteltiin muun muassa seisomaan käsillä veden varassa. Minä kutsuin juhlallisesti äidin ja isän katsomaan uimataitoani, kun olin oppinut sen ratkaisevan metrin

Kun taidot karttuivat saimme mennä kauemmas. Kun serkut ja minä pysyimme todistetusti veden pinnalla, annettiin lupa soutaa Salmeen isoäidin veneellä. Jos vene ei ollut vapaana, pääsi Salmeen toki kiertäen Sydänkylän tietä ja portaita pitkin. Muualla Suomessa on tapana puhua pitkospuista, mutta Klamilassa ja Sydänkylässä kuljetaan portaita käyttäen, silloin kun ylitetään vesijättömaita.

Salmessa oli niin syvää vettä, että päästiin sukeltelemaan. Vanhemmat olivat ankarasti varoittaneet, ettei missä hyvänsä kuitenkaan kannattanut sukeltaa, sillä pinnan alla oli kiviä, joihin varomaton veneilijä tai liian syvälle ja pitkälle veden alla polskuttava lapsi saattoi törmätä. Kuuluisin oli tietenkin Mustakivi, joka korkean veden aikana vaani kokonaan pinnan alla. Sen sijainti oli Salmeen soutaessa vain tiedettävä, ellei halunnut selittää vanhemmille, miksi veneen keulaan oli ilmestynyt komeita naarmuja. Sukeltelemisen kannalta Uimakivi ei ollut vaaran paikka, sillä sen lähellä ei ollut ponnistamiseen sopivaa toista kiveä.

Lapset siis touhusivat keskenään, ja vanhempien roolina oli varoitella ennakkoon vaaran paikoista.
Liikaa uhkarohkeutta vanhemmat saattoivat katsoa myös tottelemattomuuksi, sillä 40-50-luvulla käskyjen ja kieltojen noudattaminen kuului asiaan. Vapaa kasvatus oli vielä tuntematon käsite, ja kun vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta vahtia rannalla temmeltäviä lapsiaan, oli varmaan parempi, ettemme olleet liian vapaita.

Enkeleitä eivät sen ajan lapset tosin olleet sen enempää kuin nykyajan tenavat. Touhuttiin mitä touhuttiin ja yritettiin välttää kiinni joutumista, jos kiellot unohtuivat tai unohdettiin. Esimerkki tällaisesta on jäänyt pysyvästi sekä minun että Jokiharjun serkkujen mieleen. Oltiin kauniina kesäpäivänä Laivakalliossa uimassa. Nuorin meistä päätti hypätä ja sukeltaa oikein kunnon hypyn venevajan vierestä syvään veteen. Me kaksi vanhempaa katselimme, kuinka hyppy onnistuu. Järkytykseksemme kesti jonkin aikaa, ennen kuin sukeltaja nousi vedestä, ja kun hän nousi, oli otsassa iso, runsaasti verta vuotava haava. Päässä olevista haavoistahan on tapana tulla paljon verta.
Soudimme heti takaisin Jokiharjulle ja hiivimme hiljaa julkisivun puolelta sisälle, kun normaalisti aikuiset ja lapset kulkivat arkisissa askareissaan keittiön kautta. Mamin – isoäidin kaapin perukoilta nappasimme salaa pyyhkeen, jolla verenvuoto saatiin lopulta tyrehtymään. Uhrin tukka kammattiin tiukasti otsalle peittämään haavaa ja kuhmua. Emme koskaan saaneet tietää paljastuivatko touhumme aikuisille, ainakaan niistä ei keskusteltu. Toisaalta – pyykit pestiin silloin käsin, joten Mamin apulainen oli varmaan nähnyt verisen pyyhkeen ja perillä tapaturmasta.

Toinen mukava uimapaikka oli tietysti Hietakaula, jonka pohja oli silloin hiekkaa. Nykyinen lieju on peräisin puiden kuorimajätteistä, joita saha toimiessaan tuotti. Uimalaituria ei vielä ollut, joten veteen kahlattiin rannasta. Mamin veneellä saatiin lupa soutaa Sahalle asti, kun veneen käsittely varmistui. Hietakaulalla tutustuimme uimakouluunkin, mutta kun kaikki kolme osasimme jo mielestämme uida, emme viitsineet käydä kuin katsomassa, kun uimakoulu alkoi. Vesikin sattui juuri silloin olemaan Salmen takana aika kylmää, joten Jokniemellä oli lämpimämpi uida. Hyvän uimataidon sinetti oli mielestämme se, että uskaltautui uimaan Sahan kohdalta Hurpun vuoren alle. Varmuuden vuoksi yksi kuitenkin souti vieressä, kun kaksi muuta lähti kokeilemaan jaksamistaan ja osaamistaan syvän veden yli. Emmehän me tyhmän varomattomia olleet!

Aapelin Oivan Tuuti

jokniemi

Klamilan Jokniemi 1960-luvulla. Kirjoituksessa mainittu uimaranta sijaitsi kahden veneen takana.

Jätä kommentti