Luomisen tuskasta sukulaisiin

Liina Klami

Oli synkkä ja myrskyinen yö.

Menin heikkona hetkenä lupaamaan sukuneuvoston kokouksessa, että kirjoitan jutun blogiin, vaikken itse asiassa edes pidä kirjoittamisesta. Minulta kyseltiin tekstin edistymisestä ja valitin, etten keksi, miten aloittaisin sen. Sain hyviä ehdotuksia tämän jumin purkamiseen, mutta paras tuli pikkuserkultani Jannelta: ”Oli synkkä ja myrskyinen yö.” Siinäpä se. Vitsiksi tarkoitettu lausahdus olikin se kaikkein toimivin juttu ja sain aloitettua. Ehkäpä me kaikki suuret kirjailijat tarvitsemme jonkinlaisen tönäisyn, että saamme sanaisen arkkumme auki, ainakin minä ja Ressu. Ressua auttaa Kaustinen ja minua sukulainen.

Tällä kömpelöllä alustuksella päästiinkin itse asiaan eli sukulaisiin.

Sukulaiset ovat kumma juttu. Välillä tuntuu siltä, ettei niiden kanssa ole mitään yhteistä. Välillä taas tajuaa, että on niitä yhteisiä piirteitä aika paljonkin, vaikkei olisi edes kovin läheistä sukua. Yleensä ulkopuoliset ihmiset löytävät parhaiten ne yhteiset piirteet ja pienellä, synkällä muistutuksella sitä tajuaa muiden olevan oikeassa.

Kaverit usein ihmettelevät, että miten viitsin mennä sukukokouksiin? No. Lapsena oli pakko ja ne olivat tuskallisen tylsiä. Mieleen jäivät tylsät ohjelmat ja tuhottoman kuumat kesäpäivät. Ujona kakarana en oikein uskaltanut mennä tutustumaan muihin lapsiin ja siksi jäivät monet samanikäiset sukulaiset täysin vieraiksi. Kaikenlaiset sedät ja tädit tulivat kyllä suht tutuiksi, kun seisoi isän vieressä kuuntelemassa aikuisten tylsiä juttuja.

Myöhemmin tuli mentyä lähinnä kohteliaisuudesta. Olihan oma isoisä ollut perustamassa sukuyhdistystä ja isäkin sukuneuvoston jäsen, joten ei oikein kehdannut olla poissakaan. Viimeinen naula arkkuun oli se, että minua ehdotettiin ja minut valittiin sukuneuvostoon. Enää en voisi olla poissa sukukokouksista. Niin ja olihan sitä tullut matkan varrella tutustuttua joihinkin sukulaisiinkin, joten pakkopulla oli muuttunut ihan mukavaksi hommaksi.

Sukuneuvostosta se ihmettely vasta alkoikin. Eikös se ole sellaista mummojen ja pappojen hommaa? Ei. Kyllä se on ihan kaikenikäisten hommaa ja nuoremmat uppoavat sinne vanhempien joukkoon ihan mukavasti. Saadaan moneen asiaan erilaisia näkökulmia, kun vanhemmat opettavat nuoria ja nuoremmat vanhoja. Välillä eletään sulassa sovussa, välillä kokouksista voi tulla yllättävänkin myrskyisiä, mutta juttu ei lopu.

Sukulaisiin toki voi tutustua muuallakin kuin kokouksissa, vaikka Helsingin yössä oppaan ominaisuudessa. Erään sukuneuvoston kokouksen jälkeen Suvin kanssa käydyn keskustelun lopputuloksena päädyin perjantai-illan viralliseksi oppaaksi Koukit Goes Helsinki-matkalle. Hmmm. Enhän oikeastaan tunne koko perhettä. No, sukuahan ovat ja sukulaisia tarttee jeesata. Ongelmana vain se, että mitä nämä ihmiset haluaisivat retkeltään? Tuskin meren rannalta kotoisin olevia ihmisiä juurikaan kiinnostaa Suomenlinna, vaikka hieno paikka onkin. Kauppatori, puistot, patsaat, kirkot, kadut, kaupat, museot ja kahvilat. Onhan noita, mutta mistä voi tietää mikä kiinnostaa ihmisiä, joita ei tunne. Kahdeksalla retkeläisellä on kuitenkin jokaisella omat kiinnostuksen kohteensa ja kaikkia ei voi miellyttää. Ainoa vaihtoehto on chattailla Suvin kanssa ja miettiä yhdessä, mikä olisi kivaa?

Lopulta päivän ohjelmaksi muodostui Taikurishow, pientä purtavaa ja helsinkiläinen terassi lämpimässä kesäyössä. Ei ollenkaan hullumpaa. Harvoin tulee oltua perjantai-iltana muualla kuin töissä, niin tuohan tuntui vähän siltä kuin olisi ollut itsekin turistina Helsingissä. Turistina tirkistelemässä toisten perhe-elämää. Omituista. Olikohan tässä sittenkään mitään järkeä? Olla nyt koko ilta lähestulkoon vieraiden ihmisten seurassa.

Yllättävää kyllä, tuosta asetelmasta muodostui, ainakin minulle, koko illan parasta antia. Tuli tutustuttua sukulaisiin sillä kaikkein helpoimmalla tavalla eli istumalla terassilla. Puhuminen ei tällekään ryhmälle ollut mitenkään vierasta ja muutama olut vielä irrotti ne loputkin kielenkannat. Minkähän takia tämmöistä ei ole koskaan ennen tullut tehtyä? Jos vain tilaisuus tulee, niin suosittelen metodia muillekin.

Asianosaisille tiedoksi, että olen myös valmis opastamaan seuraavaakin Kouki Familyn kesäretkeä, jos vaan kelpuutatte. Palkkioksi toivoisin paljon huonoa huumoria ja nauramisesta kipeytyneitä poskilihaksia. En myöskään pane pahakseni, vaikka kotiin kävellessä virnistelisin ja hihittelisin itsekseni. Jos joku epäilee tuon omituisen käytöksen johtuvan päihtymyksestä, voin vain todeta, että päihtyä voi niin monenlaisista asioista. Vaikka sukulaisista.

 

Yksi kommentti artikkeliin ”Luomisen tuskasta sukulaisiin”

  1. Hei!

    Löysin tämän sivuston etsiessäni lääkäri Väinö Klamin tietoja. Teen rakennustutkimusta Vilppulan Koivuniemestä jossa Väinö Klami asui perheineen 1920-luvulta 1950-luvulle. Vilppula Seuran arkistoista löysin tiedon että tohtori Klami oli innokas valokuvaaja. Mahtaisiko suvun kätköistä löytyä hänen valokuviaan Koivuniemestä eli Klaminniemestä, kuten silloin sanottiin?
    Yst. terveisin,
    Tarja Antikainen, Jämsä

Jätä kommentti