Loman alku

Liina Klami (Aapelin Velin Matin Liina)

– Onks meillä kaikki nyt varmasti mukana?

– No on, on.

– Eli mitään ei puutu? Sä oot varmasti pakannut kaiken? Onhan mulla nyt tarpeeksi t-paitoja, kalsareita ja missä mun huppari on?

– Kaikkea on ja sun huppari on saaressa. Sitä mitä ei ole, sitä ei tarvita. Paitsi, missä meidän kissa on?

– Sängyn alla. Se tietää, että joutuu koko matkaksi kassiin.

 

Hetkellisen metsästyksen ja sängyn siirtämisen jälkeen saadaan kissa kassiin ja ollaan valmiita lähtemään.

 

– Nää kamat ei ikinä mahdu autoon! Miks noi matotkin pitää ottaa mukaan? Onks ne muka pakko pestä?!

– Kyllä ne mahtuu, kun pakataan hyvin. Onhan ne ennenkin mahtuneet.

 

Tavarat ja maukuva kissa hissiin, tavarat hissistä rapun ovelle ja hakemaan autoa viereisen kadun varresta. Kierrettyäni korttelin saan auton viimein rapun oven viereen ja pakkaamme tavarat autoon. Viimeiseksi se tärkein eli kissa kassissa takapenkille, ja matka lomalle voi alkaa.

 

Lapsena tämä oli se tylsin vaihe. Tiesi jo etukäteen, että matka kestäisi, eikä ne maisematkaan olisi niin ihmeellisiä. Vasta isän ajaessa Porvoon sillan yli toivottomuus matkan kestosta alkoi hälventyä, ja seuraavaksi tulisi se kaupunki, jossa ajettaisiin melkein kirkkoa päin. Loviisahan se taisi olla. Kaupungin läpi menevässä puistossa oli isoissa laatikoissa hienoja kasveja, jotka eivät kuuluneet joka kaupungin kukkaistutuksiin ja saivat pienen tytön ihmettelemään niitä vuosi toisensa jälkeen. Millä ihmeellä ne saivat nuo painavat lootat tuonne puistoon?

 

Pian Loviisan jälkeen tuli se jännittävä Ahvenkoski. Toivoin aina, että ne laskisivat patoon vettä. Mikäs sen jännempää kuin ohikiitävän hetken katsoa kuohuavaa koskea.

 

Ahvenkosken jälkeen maisemat muuttuivat mielenkiintoisemmiksi, ja tuntui jo siltä, että kohta oltaisiin perillä. Pyhtään motellikin liittyi matkan maamerkkeihin hämmästyttäen kerta toisensa jälkeen, yöpyykö tuolla todellakin joku?

 

Haminaan tullessa Aholaisen nakkikioski muistutti siitä siintävästä paluumatkasta. Sunnuntai-iltana isä ja äiti todennäköisesti ostaisivat minulle Aholaiselta nakin paperissa ilman mausteita ja juotavaksi mustaherukan makuisen Trip-mehutetran. Se oli limsaakin parempaa ja pieni lohdutus siitä, että jouduttiin ajamaan takaisin kotiin.

 

Tänä päivänä tie on uusi ja ohittaa kaiken. Ei tule Porvoon siltaa, ei Loviisan kirkkoa. Ahvenkosken läpi menee tunneli, eikä kuskin penkiltä edes näe patoa, jossa ei kuitenkaan koskaan virtaa vettä, vaikka kuinka toivoisi. Niin ja Pyhtään motellikin on purettu jo aikoja sitten. Silti matkalla on edelleen maamerkkejä, jotka kertovat päämäärän lähestymisestä ja saavat rinnassa kasvamaan rauhallisuuden ja onnen tunteen.

 

Museotie on se viimeinen koitos, joka tuntuu loputtoman pitkältä. Mäkineen ja mutkineen se saa usein vieraat voimaan pahoin ja paikalliset ajamaan liian lujaa. Jos menetätte hermonne, kun edessänne ajaa joku pösilö neljääkymppiä, on meikäläinen ratissa ja syynä museotiellä huonosti voiva kissamme. Hiljaisella vauhdilla on vielä mahdollisuus, ettei tarvitse pysähtyä kuuntelemaan kissan ulinaa, rauhoitella huonosti voivaa kissa ja lopulta siivota kerran syödyt aamiaiset sen kassista.

 

Kun viimein käännytään Salen kohdalta kylälle, alkaa tosiaan tuntua lomalta. Vielä vähän ja sitten päästään purkamaan tavaroita autosta. Pihaan kaartaessa tulee isäni vastaan verannalle ja katselee portaiden eteen kasaantuvaa tavaramäärää.

 

– Teillä on sitten repetaa Häppöseen asti.

 

Tämän lausahduksen alkuperästä ei minulla ole mitään tietoa, mutta lapsesta asti olen sen kuullut ja useinkin juuri tässä vaiheessa. Merkitystäkin olen joskus saanut selitellä, kun olen huomaamattani käyttänyt samaa sanontaa sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka hädin tuskin tietävät missä on Hamina, saatikka sitten Klamila.

 

Matkalla päällä olleet vaatteet ja ne mukamas liikaa tilaa vievät matot jätetään mantereelle, otetaan veneen avaimet, haetaan juomavettä, puetaan pelastusliivit ja pakataan vene. Moottori käyntiin ja ohimennessä katsellaan, montako uutta venettä on tänä keväänä ilmestynyt Jokniemelle?

 

Saaren ranta on matala ja veneessä paljon tavaraa, joten jäädään aika kauaksi vesirajasta. Ei auta kuin hypätä kylmään veteen ja vetää vene rantaan. Tavarat kannetaan mökille, kissa pääsee vapauteen ja juoksee mökkiin sisään. Myyrät voivat vielä varmastikin odottaa pari päivää, sillä ensin täytyy kaupunkilaistassujen tottua havunneulasiin ja kylmään kallioon.

 

Kun tavarat on saatu paikoilleen, laitetaan takkaan tuli ja saatetaan mies ja grilli yhteen. Nyt on se hetki kun istahdan mökin rapulle ja katselen merta ja viereisiä saaria. Iskelmätaivaan suurin tähti laulaa radiossa onnettomasta rakkaudesta ja kurjasta elämästä. En millään pysty samastumaan laulun sanoihin, sillä juuri nyt olen onnellinen.

P1030692

3 kommenttia artikkeliin ”Loman alku

  1. Hyvää lomaa Liina ja Kari ja katti kans. Kiva lukea juttusi. Minä olisin sanonut, että olet Aapelin Vellan Matin Liina. Hyvää Juhannusta. Ehkä törmäillään. Huomenna on rannassa klo 13 alkaen Juhannusmarkkinat. Terkuin, Marja-Liisa

  2. Kiitos. Eiköhän me nähdä, kun ollaan Klamilassa vielä juhannuksen jälkeenkin. Nythän on loma. 🙂

Jätä kommentti