Ihmiset katoavat, kiviaidat jäävät

Jyrki Haikonen

Jyrki Haikonen 

Ihmiset katoavat,
kiviaidat jäävät

Ihmiset katoavat, kiviaidat jäävät. Tämä ajatus tuli mieleen, kun viime kesänä tutkin Klamilan asutushistoriaa. Se tuli mieleen etenkin kahdessa paikassa. Ne molemmat liittyvät Koukien ja Klamien sukuhistoriaan. Kuten tunnettua, kummatkin suvut ovat lähtöisin Koukilta.

Siellä asuivat molempien varhaiset tunnetut esivanhemmat, tässä heistä kaksi varhaista pariskuntaa: Yrjö Heikinpoika (isänsä Heikin mukaan) ja vaimonsa Juliana sekä Erik Yrjönpoika ja vaimonsa Valpuri Simontytär. – Vähän yli viisikymmentä vuotta Yrjön kuoleman (1698) jälkeen hänen yhden pojanpoikansa leski Valpuri teki rohkean päätöksen (1745). Hän muutti – syynä siihen saattoi tosin olla ankara toimeentulon pakko – neljän aikamiespoikansa kanssa kilometrin päähän Jokniemelle, juuri päättyneessä sodassa raunioituneelle Vähäklamin paikalle. – Neljä poikaa oli melkoinen arsenaali lesken työvoimana ja turvana.

***

Mutta kiviaidoista: kuinka monien kiviaitojen vierestä tai yli olemmekaan kulkeneet! Niitä on kivisessä Kymenlaaksossa paljon. Klamila-Sydänkylä-Kouki-Järvenkylä-Länsikylä-Häppilä –alueellakin vaikka kuinka monia. Ne ovat luonnossa vähän samanlaisia elementtejä kuin kalliot. Ainahan ne ovat olleet olemassa, eikä niihin sen vuoksi tule kiinnitetyksi huomiota. Itselleni kävi viime kesänä yllättäen toisin, varmaan siitä syystä, että olin nimenomaan tutkimassa entisiä talonpaikkoja, vanhoja karttoja, vanhoja arkistoja – ja kävelin jalkaisin maastossa.

Koukilla kiertelin maantien pohjoispuolella, siellä missä taisivat asua ensimmäiset tunnetut esi-isämme ja –äitimme. Kuljin pelloilla ja metsässä, katselin paikkoja, mittailin katseella etäisyyksiä. Yht’äkkiä törmäsin metsässä korkeaan kiviaitaan, niin isoon, että piti ponnistella sen päälle nousemiseksi. Ei kiviaitaa pitäisi löytyä metsästä, isojen puiden keskeltä, mitä kiviaita siellä tekee. Kiviaidat kuuluvat asuttuun ympäristöön; vanhojen talojen välimaastoon, raivatuille pelloille, rajojakin merkitsemään, eivät ainakaan tiheään metsään.

Siellä kiviaidan luona metsässä kohtasin, sen puolituntiseni aikana, kadonneita ihmisiä. En tiennyt heidän nimiään, en tuntenut kasvojaan, mutta sukulaisia he olivat, jostain kaukaa. Aikoinaan heistä käytettiin ensin vain etunimiä ja sitten myöhemmin veroluetteloissa ja kirkonkirjoissa sukunimeä Kouki. Juuri näiltä paikoilta esiäitimme Valpuri otti heti pikkuvihan jälkeen mukaansa poikansa ja vähäiset, melkein olemattomat tavaransa ja kulki kilometrin verran itään. Asettui sitten asumaan Jokniemelle jonkin venäläisten puoliksi polttaman rähjäisen rakennusraunion nurkkaan. Siellä he muuttuivat aikaa myöten Klameiksi, Jokniemeä jo 1500-luvulla asuttaneiden Glamien mukaan.

Kiviaita Koukilla ei kerro rakentajiensa nimiä, ei rakentamisensa aikaa. Kovaa ja hikistä työtä siinä on tarvittu. Aita on tavanomaista kiviaitaa leveämpi ja korkeampi. Kiviä on ollut saatavilla paljon tai aita on jostain syystä haluttu tehdä erityisen isoksi. Minulle selvisi vähitellen, siellä metsässä, siinä ihmetellessäni, että kivet ovat peräisin läheisestä Koukinpohjan pellosta. Kiviaita vain on jäänyt vähitellen metsän sisään puiden vallatessa takaisin pellon reunaa, levittäytyessään metsästä pellon puolelle. – Vanhoista kartoista näen, että Koukinpohjassa on vielä 1800-luvulla ollut kymmenkunta rakennusta – nyt paikka on tyhjä yhtä ainoaa tämän ajan latoa lukuun ottamatta.

Tämä verran kiviaita kertoo, mutta se ei kerro rakentajiensa ajatuksista mitään; niitä voi vain yrittää aavistaa. Ehkä hurja työ on aloitettu jo 1700-luvun puolella tai sitten vasta 1800-luvulla. On raivattu peltoa. Ensin on kaivettu raskaat kivet käsivoimin maasta, sitten ne on vieritetty työllä ja tuskalla rinteeseen ja lopuksi niistä on taitavasti rakennettu mahtava kiviaita. Päällimmäisten kivien nostaminen ja vipuaminen ylös on ollut työn vaikein ja vaativin osa.

Niinpä, eivät nämä rakentajat, Koukit ja Klamit, sinänsä olisi halunneet käyttää aikaansa ja voimiaan kiviaidan rakentamiseen, he halusivat ensisijaisesti raivata peltoa saadakseen syötävää itselleen ja karjalleen. Aidat olisi saanut aikaan puustakin ja kymmenkertaisesti helpommin.

***

Blogi - Kiviaidat, JH_cr

Toinen historiallinen kiviaita sijaitsee melkein Klamilan keskustassa, lähellä entistä muuntajaa. Siellä se sijaitsee Yrjönharjulla, jota muuten voi pitää kyläalueen maiseman arvokkaimpana ja kauneimpana osana. Tämäkin kiviaita on syntynyt peltoa raivatessa. Kiviaines on erilaista; kun Koukilla kivet ovat isoja ja pyöreähköjä, täällä ne ovat teräväsärmäisempiä, kuin louhittuja, maasta kuitenkin kaivettuja. Aidan tekijöiden joukkoon saattaisi kuulua Yrjönharjulla asunut ja paikalle nimensä antanut – mutta taustaltaan muuten tuntemattomaksi jäänyt – ”sotamies Yrjö”. Hänen mökkinsä on sijainnut vain muutamien kymmenien metrien päässä kiviaidasta. – Museovirasto tutki 2007 Klamilan vanhaa kyläaluetta ja kirjasi silloin Yrjönharjun kiviaidan muinaisjäännösluetteloonsa: ”Aita sijaitsee Klamilan vanhalla kylätontilla ja on siten kylätonttiin kuluva rakenne.”

Kiviaidat ovat Suomessa kivikirkkojen ja kivisiltojen jälkeen kestävimpiä historiallisia kivirakenteita. Vain ajattelemattomat ihmiset saattaisivat tuhota vanhan, arvokkaan kiviaidan. Onneksi sellaisen hävittäminen on melkein yhtä hikistä puuhaa kuin on ollut rakentaminen. Ei nykyaikana kukaan sellaiseen ryhdy. – Ihmiset katoavat, kiviaidat jäävät.

Kustaan Jaakon Eerikin Martan Jyrki

 

Edellinen blogi:

2 kommenttia artikkeliin ”Ihmiset katoavat, kiviaidat jäävät

  1. Jyrki moi, luin juttusi Klamilan kiviaidoista. Minun isoäitini Eeva Klami os Malmi rakensi kakaroittensa kanssa (kuten äitini sanoi) tuohon Harjulan ympärille (Korpela Alpon koti nykyään) kiviaidan. Isäni Eino Edward Metiäinen rakensi mm tuohon Erik Sepän perikunnan omistuksessa olevan talon ympärille kiviaidan. Evald-enohan sen talon aikanaan rakensi perheelleen. Terveiset Sahantieltä, Marja-Liisa

  2. Hei!

    Olen myös vanhoja virolahtelaisia ja sukuni on asustellut paikkakunnalla yli 500 vuotta. Selatessani tietoja kiviaidoista, huomasin kommentin: ei niiden rakentamiseen kukaan ryhdy, tieto ei pidä paikkaansa. Kyllä tänä päivänä arvostetaan taas “mennyttä osaamista” ainakin pääkaupunkiseudulla. Olen ollut kunnostamassa parinkymmenen vuoden ajan kylmäkiviaitoja ja muureja. Entisten kivirakenteiden tunnistaminen ja entisöinti on arvo jo sinänsä. Olenkin ihmetellyt, koska Virolahdella kiinnostutaan olevista arvoista, joita on esimerkiksi tsaarin oleskelun jäljiltä mm Pyterlahdessa. Kiviaitojen lisäksi pitäjästä löytyy varmaan 1800-luvun lopulle tyypillisä kivi-savikäytäviä puhumattakaan kasvustojäänteistä. Toivottavasti Klami-seura ottaa kantaa vanhoihin paikallisiin arvoihin ja niiden säilytykseen.

Jätä kommentti