Tietoja vanhoista Klameista

Tietoja vanhoista Klameista

Kirjoitus julkaistu kirjassa Klamin suku – totta vai tarua (1988)
- Irja Lappela

Sukumme vanhin tunnettu esi-isä Yrjö Heikinpoika mainitaan asiakirjoissa ensi kerran 1600-luvulla. Hän oli sotamies ja sittemmin talonpoika, joka sai vuosisadan puolimaissa haltuunsa Koukin tilan. Ei tiedetä, mistä hän oli kotoisin, ei myös mitään hänen esivanhemmistaan. Haltuun ottamansa talon mukaan hän sai sukunimen Kouki.

Parin miespolven ajan Yrjö Koukin jälkeläiset asuivat Koukin taloa yhdessä. 1700-luvun alkupuolella Yrjön pojanpojat Erik ja Juho kuitenkin riitaantuivat. Juho perheineen joutui lähtemään talosta ja noin 1744 Juhon leski Valpuri siirtyi poikineen Koukilta Klamilaan. Perhe asettui sodassa autioksi jääneeseen Vähäklamin taloon ja Kouki-nimi vaihtui Klamiksi.

Keitä sitten olivat ne Klamit, jotka asuivat Klamilassa sitä ennen ja joista kylä on saanut nimensä? Kerätessäni tietoja muutamista Sydänkylän vanhoista suvuista olen merkinnyt muistiin yhtä ja toista myös näitä vanhoja Klameja koskevaa. Emme tiedä, olivatko he sukua esivanhemmillemme, mutta sukua tai ei, saattaa kuitenkin olla mielenkiintoista hiukan tutustua heidän aikaansa ja elämäänsä. Aineistoa ei ole paljon, ja se vähäkin on hajanaista ja enimmäkseen kuivaa. Ihmisten henkilökohtaisesta elämästä, heidän huolistaan ja iloistaan, eivät asiakirjat juuri kerro.

Klami-nimi, muodossa Glam, mainitaan jo pitäjän vanhimmissa maakirjoissa kohta 1500-luvun puolivälin jälkeen. Kylässä oli kaksi uurtaloa, Suurklami ja Vähäklami, ja niiden ensimmäiset maakirjoissa mainitut isännät olivat Peter ja Lars Glam. Nimien lisäksi varhaisimmista Klameista on hyvin vähän muuta tietoa. Peter Glam oli lautamies ainakin v. 1558, samoin Vähäklamin isäntä Erik Fransinpoika Glam vuosisadan loppupuolella.

Erik Eskonpoika oli tällöin jo vanha ja sairaalloinen. Hänen ainoa poikansa Sipi oli lähtenyt kotoa eikä Erik ainoana miehenä jaksanut pitää taloa kunnossa vaan se jäi häneltä kokonaan viljelemättä. Veroistaan hän selvisi entisten laivurin ansioittensa turvin. V. 1701 Suurklamin tilan otti käräjien päätöksellä haltuunsa Yrjö Jaakonpoika Onkamaalta. Talon silloisesta kun-nosta lautamiehet totesivat muun muassa: Vain yksi vanha tupa ja sauna ovat vielä jotenkuten käyttökelpoisia, talli ja muut ulkorakennukset ovat lahoja. Pelto on ollut kesantona vuodesta 1695 lähtien, ojat ovat ummessa, aidat nurin ja niityt aika tavalla metsittyneet.

Yrjö Jaakonpoika piti Suurklamin taloa vuoteen 1708, jolloin Sipi Erikin-poika palasi takaisin ja otti entisen kotitalon haltuunsa. Sipiä seurasivat hänen poikansa Mikko ja Taneli. Jälkimmäisen Tuomas-poika meni sittemmin kotivävyksi Koivuniemen Tompurille ja vanha Klamin suku jatkunee siellä Tompuri-nimisenä, Klamilassa talonpitoa jatkoi Erik Mikonpoika.

Pikkuviha 1742-43 hävitti Sydänkylän käytännöllisesti katsoen maan tasalle. Myös Suurklamin rakennukset oli poltettu ja talo oli autio. Erik Mikonpoika pakeni monien muiden tavoin metsään ja piilotti sinne mukanaan ottamansa rahat, 36 ruplaa ja joitakin ruotsalaisia hopealantteja. Venäläisten takaa-ajamana hän kuitenkin joutui pakenemaan, ja kun hän myöhemmin meni kätkölleen olivat rahat poissa. Hän alkoi epäillä, että joku yhdessä hänen kanssaan metsässä piileskellyt oli ne vienyt ja eräs Pitkäkosken mies vihjaisikin sittemmin, että hän kyllä tiesi varkaan ja muutamasta paloviinaryypystä hankkisi rahat takaisin Erikille. Juttu meni käräjiin asti mutta jäi selvittämättä. Rahat olivat ja pysyivät poissa.

Rauhan tultua Erik palasi kotinsa raunioille. Saadakseen pikimmiten katon päänsä päälle hän otti eräältä Mustanmaan mieheltä yhdellä tynnyrillä ruista vanhan autiotuvan. Osa hirsistä osoittautui tosin niin lahoiksi, ettei niitä voinut kuljettaa pois saaresta, mutta korvaamalla mädäntyneet uusilla Erik kuitenkin sai pystyyn jonkinlaisen asumuksen. Myyjä suostui alentamaan hinnan kahteenkymmeneen kappaan, ja tupa palveli Erikin perhettä kuusi vuotta. Sitten se täysin ränsistyneenä täytyi purkaa ja rakentaa tilalle uusi.

Sotaväen järjestelmässä Suurklami oli 1600-luvulla korpraalin palkkatalo. Elettiin luontaistalouden aikaa, ja kun valtio ei pystynyt maksamaan upseereille rahapalkkaa se järjesti niin että nämä saivat palkkanaan nauttia tiettyjen tilojen verot. Syntyi ns. läänitysjärjestelmä. Pitkäaikaisin Suurklamin korpraaleista oli Gabriel Blank, josta tuli kylän vakinainen asukas. Hänellä oli siellä oma talo ja joskus hänestä käytetään nimitystä” bonde corpral” (talonpoikakorpraali). Kerran Blank haastoi Suurklamin isännän Erik Eskonpojan käräjiin, kun ei mielestään ollut saanut verosaataviaan täysimääräisinä ja vaati tältä lisää 16 kuparitaalaria ja puoli tynnyriä suolaa, mutta hävisi jutun. Toisen kerran Blank itse oli syytettynä. Hän oli ollut toisten sydänkyläläisten kanssa Manstuolissa nuotalla, kun Raussin isäntä Yrjö Matinpoika, joka juuri oli nostamassa ylös keulapurjetta, putosi mereen ja hukkui. Yrjön leski Margareta syytti että Blank oli tyrkännyt hänen miehensä veteen ja vaati että tämän oli maksettava Yrjön ”ruumisraha”, s.o. papille hautaamisesta menevä maksu. Asian ratkaisu jää avoimeksi, koska asianomaisen vuoden pöytäkirja puuttuu.

Korpraali Blank, miltei koko ikänsä Klamilassa asunut, myös kuoli siellä ”suuressa köyhyydessä”, kuten nälkävuosien rästiluettelo kertoo.

Ruotujakolaitoksen tultua vuosisadan lopulla voimaan Suurklamista tuli erään Reitkallissa sijaitsevan ratsutilan augmentti eli aputila mikä tarkoittaa että sen vero meni kyseessä olevalle ratsutilalle korvaukseksi tämän suorittamasta ratsupalvelusta.

Vähäklami toipui Suurklamia huonommin 1600-luvun alun vaikeuksista. Talo on vuodesta 1645 lähtien ”autio”, mikä nykykielellä tarkoittaa ”verokyvytön”. Tällaisena veroautiona se jäi kruunun hallintaan ja vuonna 1651 kruunu lahjoitti sen rälssitilaksi luutnantti Niilo Olavinpoika Bycklingille, jonka asuinkartano oli Alapihlajassa. Vähäklamin lisäksi Byckling sai Sydänkylästä läänityksikseen kaksi muuta ”autiota”, Talsin ja toisen Koukin taloista (sittemmin Nr. 11). 1600-luvun loppupuolella, kun kaikki läänitykset peruutettiin, myös Byckling menetti rälssimaansa (1681)ja Vähäklamikin muuttui taas tavalliseksi kruunutilaksi. Sotalaitoksen uudessa organisaatiossa siitä tuli ratsuväen rummunlyöjän palkkatalo.

Vähäklamin tila pysyi 1500-luvulla eläneen Lars Glamin jälkeläisillä pikkuvihaan asti. Sodan syttyessä taloa piti kolme veljestä, Erik, Heikki ja Antti Tuomaanpojat. Kaikki he olivat perheellisiä ja kaikki he hävisivät lapsineen pikkuvihan myllerryksessä. Paikka jäi tyhjäksi, kunnes se vähän sodan jälkeen sai Koukilta uudet asukkaat.

Runsaat 40 vuotta ”vanhat ja uudet Klamit” asuivat naapureina Jokniemellä. Talot olivat vieri vieressä, mistä satunnaisesti aiheutui kitkaa. Suurklamin pihasta johti alas joelle kapea kuja, jota myös naapurilla oli tapana käyttää. Tätä ei Erikin vaimo Maria Ollintytär voinut ensinkään sietää, ja kun asiat kehittyivät niin pitkälle, että Maria löi rannassa naapurin Erik Juhonpoikaa airolla päähän ja vielä viskasi vastaan ratsastavan Erikin päälle ämpärillisen vettä, jouduttiin käräjiin. Maria sai neljän hopeataalarin sakon ja isäntien kesken sovittiin, että Erik Juhonpoika pitää pihansa kesät talvet avoinna niin että Mikonpoika voi sitä kautta hakea vettä ja ajaa karjansa joelle juomaan. Vastineeksi he saavat yhteisesti käyttää kujaa, joka vie Mikonpojan talosta joelle.

Erik Mikonpoika kuoli v. 1770 noin 58-vuotiaana. Hänen jälkeensä tehty perunkirja on säilynyt. Se on erittäin yksityiskohtainen ja monella tapaa valaiseva, huvittavakin, mutta veisi tässä liian paljon tilaa. Mainittakoon kuitenkin että jäämistöön kuului mm. kuparinen hatullinen viinapannu, jonka arvo oli melkein yhtä suuri kuin nelivuotiaan hevosen, edellinen 12, jälkimmäinen 14 ruplaa.

Erikin poika Tahvo oli viimeinen ”vanhoihin Klameihin” kuuluva Suurklamin isäntä. Hän oli merenkävijä, kuten monet muutkin sukunsa miehet. Erikin perunkirjassa mainitaan että Tahvo ”on kaksi vuotta sitten lähtenyt merille eikä vielä ole tullut kotiin”. Myöhemmällä iällä hänellä oli Vähäklamin ja Malmin miesten kanssa yhteisiä aluksia, joilla kuljetti rahtia mm. Pietariin.

V. 1786 Tahvo myi Suurklamin tilan Vähäklamin miehille. Kauppakirja on päivätty 10.8.1786 ja hinta oli 300 ruplaa.

Tahvo Eerikinpojan jälkeen kaikki Klamilan Klamit ovat Yrjö Heikinpojan jälkeläisiä, ja on tuskin luultavaa että näitä” toisia Klameja” nimenomaan Klami-nimisinä olisi muuallakaan Suomessa. Tahvon ainoa aikuiseksi elänyt poika Fredrik meni naimisiin Vappu Tuomaantytär Kokin kanssa ja siirtyi kotivävyksi Länsikylään. Sukunimi oli tämän jälkeen Kokki. Fredrikillä oli kaksi poikaa. Vanhempi Erik (s. 1818) muutti Viipuriin, nuorempi Jeremias (s. 1821) meni kotivävyksi Skipparinkylän Raussille ja hänestä suku jatkuu Raussi-nimisenä. Mainittakoon että äskettäin kuollut urkuri-professori Paavo Raussi oli Jeremiaksen pojanpoika. Naisen puolelta tätä vanhaa Klami-sukua on yhä elossa Sydänkylässäkin.

Tietoja vanhoista Klameista (Irja Lappela)